ginsfrikritömpekrojz

noniin.

tämä on toki blogi. tähän tulee kirjoittaa kieltä, jota ihmiset osaavat lukea.
virta vie avaamaan kaikkea tätä kaikille. kuinka avata sanoilla jotain, joka ei ole
myllättävissä verbaalimyllyn lävitse? mentaalinen leksikkoni huutaa! tahdon, tahdon!

on tyydyttävä siihen, että puutteellinen tämä kielemme on. niin herränjybala käsittämättömän puutteellinen.

tänään minua on oksettanut ihmisten teatteri ja poseeraaminen. en tule kuitenkaan tässä blogissa keskittymään sellaisiin asiahaarakkeisiin, sillä se ei johda mihinkään. ongelmakeskeisyys sucks.
ihmisillä on maskinsa ja roolinsa, niillä vetäköön elämäänsä, kunjos niitä tahtovat vetää. taikka sitten jos niiden täytyy vetää, kun eivät murentua tahdo (jos lopullisesti luulevat murentuvansa ilman show'tansa).
ja minä hyväksyn sen ja ymmärrän. kaunistakin se on, mutta tänään se on kuvottanut jostain syystä.
sen läsnäolo on tuntunut liian monessa kohtaa.

hakeudun sielujen läheisyyteen maneerittomampaan ympäristöön ja olen onnellinen. oma jokaisella reittinsä kai.

on hurvittavaa, kuinka aina kehon ja mielen yhteydessä häikkää havaitessani huomaan sivuuttaneeni sellaisia oleellisuuksia kuin meditoinnin ja joogan. joskus sellaista on tehtävä suunnitellusti,
vaikka se kuinka tuntuisikin radikaalin spontalistin mielestä liian laskelmoidulta : D
mielen puhdistusoperaatiossa kirjoittaminenkin on hirmutoimiva osaelämentti.

olen kahlannut jäämerta ja suopuistoja tässä. voi luoja mikä määrä traumoja käsiteltävänä.
vähättelyn harrastaminen menneisyyteni hirveyden, ja toisaalta myös hienouden, suhteen on ollut lähtökohdiltaan lopulta melko egoistista. nöyrryttää katsoa ihmisiä silmiin ja työntää suustaan ääneen asioita sellaisina, kun ne oikeasti ovatkin. myöntäminen. kuvitelmarakennelmista luopuminen on ollu raskasta.

tää kesä on ollu elämäni paras. tuntuu, että olen täysillä elämästä nauttinut ja ympärilleni hyvyyttä ja onnea luonut jotenkin. ihanuutta. vaikeaa, rakastan rankkuuttakin.se eheyttää.
reilimatkalta ja lapinmatkalta en ole tainnut vielä edes henkisesti palautua, niin paljon on tapahtunut kaikessa, tapahtuu jatkuvasti kiihtyvässä tahdissa, enenevissä määrin.

tuntuu kokonaisvaltaiselta, rakkautta sykkii lävitse. silti ahdistukset jylläävät myöskin...no pakostihan ne jylläävät, kun kaikki tulee nyt pintaan. ja saa tullakin. oon tällainen seikkailija,
tahdon uusia seutuja löytää päästäni aina vaan. niitä loputtomasti siellä on. maisemat moninaisia, suru on halkonut laaksoja vuorten väliin.

tämä kulkee ja virtaa. kirjoitan vielä normaaliakin tekstiä. nyt on nukuttava.