pari hassua otetta kesäkuustaheinäkuusta2008-hipsss

'

autiukullais

on kuitenkin sellainen olo, että
minusta pidetään huolta.
Äärettömyys on myös lempeä
äärettömyyden tyhjyys ei ole
tunteetonta. Se on koristeltu
pohjattomalla liekehdinnällä,
joka pitää yllä järjestelmättömyyttä
kaiken sisässä ja takana.
Rakkaus on aivokemiaa.
Mitä sitte? Me muodostamme
todellisuuden. Aivomme
muodostaa todellisuuden -
tai todellisuus muodostaa
aivot. Mitä merkitystä sillä
on, mikä muodostaa minkäkin?
Jos jokin asia, kuten rakkaus,
on olemassa, niin onko sen
syntymäpaikalla väliä?
Kukaan ei kysele minun
syntymäpaikkaani. Enkä
minä kysele sitä rakkaudelta.
Yritän päästää sen pois
häkistä, joka estää sitä
lentelemästä riemuisasti
ympäriinsä ja joka pukee
sen toisinaan syyllisyyden
viittaan. Se on hankalaista.
Se valtaa kaikenkaiken, ja
on antauduttava sille.
Sitä ei kysellä. Niin on
käytävä. Vapaana
taivaankaarellisuuksien
tuolla ja tällä puolen
liitelevä, orionin ja
jupiterin neljän
suurimman kuun
ohitse viilettävä,
kauriin kääntöpiirin ja
telluksen ja tavoittava
rakkaus yöpyy
Atacaman autiomaassa
ja talvehtii vesiputouksessa.
Se on kuin kevätmyrskyn
puuska, joka välillä muistuttaa
meitä salakavalasti pois
hiipimällä ja riipimällä
olemassaolostaan sekä
arvostaan. Se tuntee
arvonsa. Se on niin nöyrä.
Nöyrin ja rehellisin
tuntemani voima.
Kemiaa, fysiikkaa.
Kaikki voi olla mitä vaan.

----




kesäkuu, rakas hajoutuudistus?

Möykky hajoutuu
vapautuu voimaa
ja ydin uudistuu

monet lannistuu
uneutuu usvaan
kietoutuu suojaan
ja peikot

ei tuu
ei tuu

hei peikot!
tupaani tulkaa
tuiverrellen
mökissäni möriskää
itsenne uuvuksiin

alfahiukkanen keinuu
tuijotan sitä sumussa
olen radioaktiivinen
passiivinen radiossa
sisälläni...käynnissä
hajonnut tunnetörmäytin
jota käytin vasta kun muistin
oikeuteni hiljaisuuteen


---




kumpparit tekee jaloista liukkaat
jähmettyvä kastemato asfaltilla
poimin sen punaiseen sankoon.
pisara teki pinnan tummemmaksi
mutta helpommin se sitä irtosi
sateen paiskomasta tiepolosta

mökkitien muurahaisilla on
yksi päämäärä
lepakot osaavat herätä yöhön
mutta me vaan poukkoillaan
hätäännytään pimeässä
yhteinen suunta on piilossa
omaa suuntaa ei ehkä ollutkaan

isä vetää veneen vesille vihellellen
laittaa madot koukkuihimme
äiti laiturilta vilkuttaa kirja kädessään
pureeko toi särki, mitä jos tulppa irtoo
ja tiputaan kalojen päivällispöytään

jos me syödään ne,
niin ne syö meidät

minä autan sinua,
sinä autat minua

silloin se tuntui loogiselta,
ei lainkaan hullunkuriselta

erivärisiä ja muotoisia ovia

kalliot odottavat myrskyä, ainoaa rakastajaansa.
järvet pysyvät tyyninä kiven lämmin läsnäolo rinnassaan,
tyrskyillään yhtyvät kun aika on.
me ei tahdota ootella aikoja.

jossain tuolla on tyyntä,
täällä tuntuu usein raivoavan takiaismeren hurrikaanit.



-------



kasvan moneen suuntaan kuin köynnös
auki eri reunoista ja yhtä monen kanssa
olla kuitenkin erillään, vaikka niin yhtä
se riuhtoo, kun on kauempana
kuminauha venyy ja venyy, loputtomasti venyy
tule tänne, mene sinne, ole jossan muualla
täytyy olla nyt muualla. täytyy vastata,
kävellä, rönsytä tasapuolisesti joka seinällä
tai olla kellastuttamatta seiniä peittämällä
niitä liikaa lehtieni alle. peitänkö lehdilläni
jotain kaunista?
viikate! missä sirppi,
saha, leikkuri! töihin!
mutta seis! jää jäljelle vain lehdetön runko.
mistä se saisi ravintonsa, jollei lehdistä.

ei, se kuihtuisi. en saata sieluani murhata.


.-----


suojelijani

raudalla ne kiinnitettiin
ennen aamunkoittoa
pikkuruiset muurahaiset
mieleni julmat solmuttajat
tunteitteni lempeät apulaiset
ahersivat työssä kun minä uinuin
solmivat ja ompelivat
niin määrätietoisesti,
aivan kuin
olisivat tunteneet tavoitteensa.

siellä ne juoksivat ja riuhtoivat,
kunnes saavuin sille portille
siihen risteykseen, jossa
ovista löytyy rautaiset kiilat
siihen pisteeseen, josta
lähtee eri suuntiin viivat,
jotka vievät takaisin
tai jonnekin, jossa pelon
myrskylyhdyt kaadetaan

siellä heräsin, taas heräsin,
mutta heräsin kuin ensimmäistä
kertaa.

oi pelkoni, suojelijani.
kuinka pimeä heilautti
kaapunsa eloisan kylän ylle.
langettaen kylmyyden
lämmitetylle.

pelkoni, rakkauteni,
rautainen valoni.
kosketin oveasi varoen,
se tuntuikin kuumalta,
ja kämmeneni punastui.

voi pelkoni, .laskuvarjoni,
sinä saumurini, ompelijni,
riekaleista lakanan
ylleni kudoit,
visun viitan veistit,
soit suojakankaan,
jolla erotit minut
maailmasta.

Viety on muurini, oi suojelijani.
kaadettu ne jotka peittivät
tunteitani
viety taas hetkeksi piiloon
salattuun halkoliiteriin nuo
hillittömät hirret


(==kuin taikatemppuinen sirkus
tuolla sisälläni kai===))

jostain taas
ilmestynevät juuri
kun ei enää
muista kaivata
kun ei enää
muista muutakaan
ei tunne jokereita.
ei koskaan.
toinen puoli yllättää
riuhtoo risteyksien suuntaan
aina vaan.



...---



(pauhu.PAUHE. pauhantaa.
koski,koskee,koskeen,kosketus,kosken,koskessa)

yksinäisyyteen, virtaava vesi vetää kohti
yksinäisintä lahtea
puiden peittämää, sammakoiden hylkäämää
kuulen maan jyrisevän,
taivaskin huutaa
minä siinä välissä hiljaa kuin
voikukan hentoiset siemenet leijailen

virrata muiden mukana,
välissä kuin aluslakana.

ihmiset ovat mykeröitä, sykeröitä
epäkoneita koneiden maailmassa
sota vieri laaksoon, teräskengät
painoivat painonsa ylleni,
liiskasivat kiinni maastoon

kosken pauheen keskeltä
kuulen sen ulinan ja
mahtavan fanfaarin,
itkuisen soiton
kunpa voisin koskettaa sitä

kunpa kykenisin syleilemään tuulta, vuoria,
kangastuksia, syleilemättömiä.
kunpa voisin laulaa enkeleille,
syntymättömille lapsille, laulaa ne uneen.
voisinpa lohduttaa hirmumyrskyjä,
tyynnyttää sarjamurhaajan raivon

itseni, itseäni koitan tyynnyttää
mut tuuliani en voi tukahduttaa
arkkuun sulkea sykähdystä
en pussiin pistää pauhetta
siksi seison keskellä koskea,
yksin koskena maailmalle.

ilman tätä en voisi antaa
en voisi kantaa kaipuita



---



katkilma

(kumpuaa keskusteluista isän kanssa)

repiä katupylväät tuhansiin riekaleisiin
tämän kadun kaikki pylväät hiivattiin
niistä huokuva valo on luonnoton
se imuroi sisälleen auringon ja...

kaikki maailman ilmastointilaitteet
loputtomasti polkee...hiljaisuutta
tappisolut, sauvasolut
media, väkivalta, kalvot,
päivätyö, auto, korut,,,
älävalvo, ÄLÄVALVO!

nämä vaatteet aina uudet
vievätkö meiltä tilaisuuden
koskettaa puun kuorta
yön pehmeydessä suolla

siis valmis kohtaamaan pimeyden
yössä asuvan synkeän hehkun
enää keinotekoisilla kiikareilla en
tahdo painaa ja naarmuttaa nenää



-



yhteystävii

jos täl valolla ois siivet
sinä oisit ne
liidellen toisit luokseni
lyhtymeren

levittäytyis ne siivet sieluni ympärille
hohtaa säihkyllään
lennättää elämään
tuoksuttelemaan uusia seutuja
hämmentymään arastelematta
sarastuksista, taivaan uutisista

samosin satojatuhansia tunteja
umpiommellussa hangessa
kirkkaudelle sokeena
puoliksi olin epäihme
puoliksi ompelin itseni
lunten sisään ja uniin
siellä piilossa ihmeet

niin omat siipeni unohdetut
kuivaan multaan upotetut
tulikivimuuriin tervatut
aamua lauloivat jo luokseen
tuota tuntematonta vapautusta
rukoilivat runoja matalapaineilta
kaarnan alla odottivat
kannen alla kuumenivat

ja kun kirkkaus kanssani
irrotti siipeni hennosti
vanhentuneen laastarin
lapsen silmäkulmasta
äidin sormien liike

ennen aamua rouva kuutamo leikkas
varjoja langettavat oksat tieltään
syövereistäni kasvoi silloin sumussa
uudet siivet vanhoille urille

sinä valon uskollinen siipi
miten lempeästi pehmeästi yllätkään
tunnustamaan olemassaololleni tarkoituksia
syleilemään sieluni pimeimpiäkin nurkkauksia
kuinka sivelet linnunlaulu-uutetta sieraimiini
taot virnistellen villasukkakirveellä sydäntäni
pistelet venyvin hunajapiikein otsalohkoani

olemassa on todellisuudessani sinuutta
nuotion hehku öisen kulkuripojan poskella
mummon keittämä rusinasoppa kitalaella
sivu, josta kohoaa silmieni eteen ystävä
olki sadonkorjaajan hymyhampaissa

kaikki kikatellen kirjoitetut sanat
ilolla ja hehkulla soitetut säkeet
kaiholla painetut sinetit
siipi joka rikkoo sinetit


-





näänkö enää yhtäkään päivää
jolloin päivä ei ois oppitunti

no. ei sillä väliä, niin kauan kun
oppitunnilla saa nauraa ja itkeä.

kuinka voin joka päivä oppia lisää
puhumisesta ja kuuntelemisesta?
kuinka se voikaan olla niin vaikeaa
aina kaikille koko ajan joka puolella!


-

ukkoja akkunoihin

ukkoja akkunoihin
akanoita lakanoihin
saranoita vakaviin eläviin
vanhoja kuoria patsaita
sortuispa halkeispa jo
pinnalta kaikki maailman
patsaat

-


joo,
tännää lauma raitiovaunuja vauhkoontu päässäni
ois halunneet irti raiteista, kepeesee lentoo, vapautee
kyl ne on kaikkensa tehneet, koko raivollaan riuhtoneet
terminaaliin, jossa ei enää oo ku autuas rauha ja vapaus
riuhtoohan ne rinnoistaan sit riivaajiaki,hajotettuja haluja
varastettuja valoja, takavarikoituja talviteitä, rikkomas meitä

me? ei ollu meitä. oli vaan vierekkäin kulkeneita teitä, polkuja
jotka välillä lähemmäs toisiaan välillä näytti pyrkineen
nyt kiipesi polkuni kauemmas kuin tuuli oli suunnitellu
täällä olin rotkossa yksin, yksin, yksikkö, sinne heittäydyin
pikkusia palasia kalasia punasia sinisiä keltasia valkosia
tosia ja epätosia oli kaikki, katselin kun ne tiesivät, jokainen
tiesi tiensä virran suunnan, minusta, epätietoisuudesta ne
särkyivät ja syntyivät tietoisiksi toisiksi yksiksi, katselivat
kasvojani, tuijottivat takaisin, hymyilivät hellästi pelokkaille
poskilleni, varisivat hiljalleen uudelleen minuksi.
saapui ehjyys ehjempänä, puhtaus puhalsi puhtaampana
kiri kirkkaus kiihkeämmin kintereilleni kihisten kiitollisuutta
annoin kaiken pois, kaikesta luovuin ja jäin
kellumaan keveydessä, tyhjyydessä tyyntymään
kaikki valui luokseni, lävitseni tuulahtaa
kaikki virtaa siinä, tässä, minussa
en tiennyt...en vieläkään...en tule tietämään,
tunnen vain ja elän



---






tässä prosessissa oon potkinu ja ravistellu itseäni, nostanu suosta ja kaivanu mullasta ja
välillä paennu puun koloihin kuoren alle vavisten ja häveten.

nyt nousen jyrkännettä pitkin kukkulalle ja haistelen tuulta, levitän käteni ja hengitän
maan sykettä keuhkoni täyteen ja sitten annan sisältäni rakkautta tähän kaikkeuteen
koko sieluni kyllyydestä.

sitten totean, myönnän itselleni ja myönnän sitten vaikka koko maailmalle.
että vihdoinki ossaan rakastaa myös itseäni!
huiiiiiiiiiiiiiiii!i!i!i!i!i! pelottaa vähän.

rakastan tätä prosessia. oon valmis ja kehityn loputtomasti aina vaan enkä koskaan valmistu.
miettiä sellasta! ja nauttia sellasesta!

kuinka voi olla mahdollista, että ihminen voi olla niin täynnä surua ja tuskaa. että aivan hetkessä valtaa
kyyneleet sydänkankaikon tulvinnallaan...ja
silti aivan käsittämättömän täynnä rakkautta, iloa, riemua, onnea ja jotain kummaa kirkkautta.

voi samalla hetkellä olla herkkä ja rääpäle ja avuton ja värjyvä kuin lentämään opetteleva linnunpoikanen
tai juuri kuoriutunut tipulainen. ja samalla tuntea mantereen vakautta ja vuorijonojen voimaa, koskien varmanrohkeaa pauhetta rinnassaan. jalkojen sulamista maanpintaan.

olo laajenee, sydämestä lähtee kauhean monia säikeitä ympäri planeettaa.
rakkaus ripustaa miut samalla kuin valtavan kasan pyykkiä ympäri puutarhaa kevyeeseen tuulenvireeseen
valkoisena sekä synkissä ja iloisissa väreissä auringonkimalteeseen ja suloiseen sateeseen keinumaan.
kuivumaan, kastumaan, kuivumaan.

oon viissataa koneellista pyykkiä. osa on vielä koneessa ja osa oottamassa jossain.
----

miulla?

olenko mie miulla?
kuinka pidän itseni?
ei, en omista itseäni!
annan itseni olla vaan
eikä kukaan muukaan
saa koskaan omistaa.

mikä miulla on, mikään?
tarviiko omistaa mitään?

rakkaus?

en omista sitä, se virtaa
rakentaa loputonta siltaa
kohti sitä ikuista merta?
oon puro! ei purollakaan
eikai silläkään oo mitään!
se ilosena välillä hiljaa ja
välillä hirmu lujaakin käy
ja se virtaa ja soljuilee
aina vaan, ei kysele ees

osaisinpa olla puro!

vaan kysymykseni maailmalle
muodostavat puroja ja meriä
tuulisia mantereita, kanervikkoja
kivikkoja, kuiskauksia, huutoja.