kohti sitä jota pakenee

pääni sisällä on kaatopaikka katoksen alla
kiireessä heitän sinne kaiken sikin ja sokin
juostessani tällä juoksumatolla kauas pois
huomaamattani paikallaan, ei metriäkään

kunnes kompastun
raskas virta vie takas
makaan rullaportaissa
revin portaita irti

yök! pelkästäänkö kulkea näkemättä alle?!
miun on nähtävä näiden koneistojen taakse
opeteltava käyttämään tätä mekanismia

koneisto olen minä, siis kaikki
ei oo mekanismia, on vaan
etsittävä siirtolohkareita
kääntämällä ne jutut
jotka toimii ja kantaa
hedelmää

se tuhoaa
tää tuhoaa tuhoaa
tuhois!
mut päätän uhota tuhoa
hypätä tyhjyyteen
eli kaikkeen
pää edellä
en nää kaikkee
enkä tunne tai ymmärrä
juuri mitään

heitä päälleni kaikki!
levitä kaikki lävitseni
vyörymään!
kovimman luokan
saatanat ja jeesukset
kaikki ne sieltä jostain
syvältä sisältäni
kaukaa vuosien takaa
haluan tuntea niistä
jokaisen

nään vihreitä savanneja
mut joo, suuntaan aavikolle
tunnen korvapuustin tuoksun
käännyn pois, voin pahoin
tuuli vihjaa, tuo käryn hajun
sit oksennan sen pullaparatiisin
se oli niin jumissa kurkussani
kokonainen pitkojen kulkue
kiiltävine marmeladisoihtuineen

tunsin paenneeni käryä
kuinka kauan voi juosta
aina loppuu voimat kesken

luulin tukahduttaneeni käryn
älyn viltin alle
multaa vaan päälle
ja lapiolla tasotus
mut ruoho ei lähteny itämään

tajusin et ei se myrkyssä elä
on puhdistauduttava
valmistauduttava kohtaamaan

tahtoisin syleillä käryä
mut se ei tuu syliin
kaivan multaa pois tieltä
otan siemenet talteen
hengitän lävitseni palanutta
nokean itseni
konttaan pitkin savutunnelia

se on labyrintti, en pääse ulos
tunnen kuinka happi loppuu
en saa henkeä, pimeä sakeus
levittää repaleiset päättäväiset
korvat ympärilleni ja huudan
äänetöntä kauhua, huudan
kunnes keuhkoni näyttävät
kampelavalssin viimesäkeeltä

tämä vuori, jonka sisällä olin
imenyt sormenmentävästä
aukosta kaiken juomaveteni
vuosikausien ajan, pauhusi

kaikki sieluni lihakset repeävät
sekunnin osissa pirstaleiksi
nivelet muodostavat ristikon
ja mieleni pelaa siinä shakkia
kaikki on venynyt äärimmilleen

tunnelissa on reittejä
en palaa sinne mistä lähdin
ryömin ahtaita limaisia reikiä
pitkin ylös ja alas, kanin koloja

miksihän
jostain ilmestyy letku
jota seuraan. se pyytää
hengittämään ilmaa sisältään
hitaasti irrotan lemmarit ja
hengitän ryömintävoimaa
raikasta vuoristoilmaa

onnellisuudentunne täyttää
laitoja myöten mielenpaattini
saanko vielä hengittää!
mutaisen kuoren läpi värähtää
naurua ja iloa vuoreen
vuori hymyilee leveästi
ja mutrussa olleet onkalot
suoristuu
tuolla on valoa!