Nyt olen pärähtänyt. Sydämeni on alkanut aukeamaan. On alkanut tuntumaan hyvältä ja laajenevalta,
kokonaisvaltaisen loogiselta, järjelliseltä, viisaalta, älykkäältä, kauniilta sekä pikkuhiljaa myöskin tunteikkaalta. Itseni täysi avaaminen sydämeen saakka tuntuu vieläkin vaikealta, se ei tapahdu itsestään. Aitoja sanoja, itkua, naurua...voi tulla vaikka mitä ilmaisuja, mutta ei sitä lopullista täydellistä auki olemista ja läsnäoloa, tuntemista.
Olen edennyt valtavasti. Prosessini ovat todella käynnissä, vaikka välillä tuntuisikin jumiutuneelta. Käsittelen valtavasti, ja tuloksia on koettavissa kaiken aikaa.
Pärähdyin ihmisistä. Mieleltään avointen, tyynien, ymmärtävien, rakastavien, innostuvien ihmisten seura tuntuu mullistavalta. Rakastan neroja ja profeettoja. Se, että ystäviksi sellaisia on elämääni ajautunut, on suurimpia mahdollisia lahjoja, sillä rakastan kehittymistä, rakastan nöyrtymistä ja oppimista, luopumista ja hyväksymistä. Rakastan kiitollisuuden ja herkistymisen tuntemuksia. Hullut nerot saavat minut haltioitumisvärinöihin.
Tunne-elämäni on ollut jokseenkin epävakaata. En usein tiedä, mitä tunteistani ajatella. Ei niistä ole ajateltava mitään. Pitää opetella olemaan ajattelematta niistä mitään. Pitää antaa itsensä olla ja rentoutua. Minun ei tarvitse jatkauvasti tiedostaa syitä tuntemuksiini, minun ei tarvitse jatkuvasti tiedostaa syitä muiden ihmisen käyttäytymiselle.
Mitä syvemmälle menen, sitä enemmän selvältä vaikuttaa, että ainoa merkittävä asia on itsen läpi ikuisuuden valosta virtaava rakkaus. Se tuntuu kaiken lähtökohdata. Se tuntuu hyvältä, vakaalta.
Kiitos teille, uskomattoman eliöt. öliöt. Severi on keskuudessani.
Aion erittäin todennäköisesti vaihtaa koulua. Luonani vieraileva henkilö on saanut minut innostumaan aivan toisenlaisesta koulusta, joka tuntuu itselleni hyvin soveltuvalta sekä äärimmäisen innostavalta. Katsotaan, mitä tuleman pitää :)
Hyvä mieli. Hyvää oloa kaikille<3
sunnuntai 16. marraskuuta 2008
perjantai 10. lokakuuta 2008
tänään taas mnä kirjoitan. olen puhaltanut laaksoissa puhurina ja jättänyt tuulematta, haivettunutkin.
miksi välillä tahtoisin pakottaa tunteitani? miksi arvotan niitä? miksi minusta taas tuntuu että
en tunne, en tunne, en tunne! vaikka selkeästi tunnen, kodilta tuntuu. mikä pakko minulla on puuttua tunteisiini? anna niiden olla! ne elää rauhassa ihan hyvin sen kummempia analysoimatta.
"overhhinking, overanalyzing seperates the body from the soul"
miksi välillä tahtoisin pakottaa tunteitani? miksi arvotan niitä? miksi minusta taas tuntuu että
en tunne, en tunne, en tunne! vaikka selkeästi tunnen, kodilta tuntuu. mikä pakko minulla on puuttua tunteisiini? anna niiden olla! ne elää rauhassa ihan hyvin sen kummempia analysoimatta.
"overhhinking, overanalyzing seperates the body from the soul"
lauantai 4. lokakuuta 2008
olin koko päivän sisällä. ei tarvinnu mennä edes kauppaan.
olemme käyneet käyttämässä muiden ihmisten käyttämättä jättämiä saunavuoroja. olen antanut kissan juoksennella käytävässä ja tehnyt ruokaa. olen sytyttänyt kynttilöitä ja kuunnellut jälkimodernia
instrumentaalimusiikkia huvikseen. the evpatoria report on american dollarin seurakseen saanut
tämän hetken suosikkien listan kärkikatraassa.
minun on entistä helpompaa olla ihmisten kanssa jatkuvasti johtuen siitä, että yhä vaan pelkään vähemmän ja vähemmän. rehellisyys tuntuu vähemmän tuskalliselta ja pelottavalta jatkuvasti.
serkkuni asuu toistaiseksi luonani. kaukaa työhön tänne muuttanut hän on. erikoinen ihmisolento, hyvin erikoinen. erittäin ihastuttava ja räiskyvän eläväinen, tärkeä ja läheinen ihminen. hänen seurassaan näen itsenikin aivan uusin silmin. mielenrauhani tuntuu nyt esimerkiksi varsin massiiviselta:) ennen oli paljon asioita, joita en uskaltanut sanoa ihmisille, vaikka mieleen tulikin. nykyään se tulee hyvin usein luonnostaan; pelkomuuri on valahtanut sijoiltaan. luotan siihen, että puhun oikeudenmukaisuuksia. rehellisesti suoraan sydämestä lämmöllä tulevat asiat.
unta en nyt saa, vaikka muut nukkuvatkin tuhisten ympärilläni. kissakin jopa. räppäsin juuri ennen nukkumaanmenoa jotain ihmisille, ja he nauroivat kai itsensä uneen. leppoisuutta. aamulla tahdon jolkutella vallilaan kirpputoreilemaan jännittävyyksiä Kassuuden kanssa.
tämä syksy on elämässäni uskomaton. olen päästänyt irti, antautunut. ei ole enää vaikeaa, tämän pään sisällä...kaikki hakeutuu oikeisiin lokeroihin...järjestyy. tapahtuu juuri niinkuin kuuluukin. minkä hiton takia ihmiset juoksee oikein? kuollaan täältä jossain vaiheessa pois kuitenkin, ennemmin ! ehkä ennemmin...ehkä myöhemmin. ihmiset stressaavat koulu- ja työelämissään yhteiskunnan eläiminä, rataksina, koneina, nääntyneinä, kyllästyneinä... tyhjentävät päänsä alkoholilla ja televisiolla jaksaakseen seuraavan päivän, seuraavan viikon taas...sitä samaa.
raha ruoskii. miksi rahaa? minua ei raha enää motivoi. olen ollut siitä lähtien onnellinen, kun unohdin rahan. sitä tulee aina joka tapauksessa sen verran jostain, että kykenee elämään. en tartte muuta ku terveellistä ruokaa ja lämpöä, vettä. mitä muuuta vielä TARVII? arvostusta? rahallako? katselen toisinaan joidenkin raharikkaiden ihmisten kimaltelevien kuorien lävitse väsytettyä ja onnetonta sielua. katson joskus niin syvälle sinne, että pato murtuu. joistakin ihmisistä tulee sellainen olo, että se mitä he eniten tarvitsevat, on lähimmäisen rakkaus. ja se mitä he saavat ja ehkä haluavatkin on hifi ja design.
on niin vaikeaa katsella onnettomia ihmisiä, kun niin kovasti toivoisi kaikille onnellisuutta.
sitä miettii, että jos se näin yksinkertaista minulla on, niin miksei näin kaikilla muillakin...vaaan yksinkertaisuus onkin monimutkaisempaa kuin muistankaan.
olemme käyneet käyttämässä muiden ihmisten käyttämättä jättämiä saunavuoroja. olen antanut kissan juoksennella käytävässä ja tehnyt ruokaa. olen sytyttänyt kynttilöitä ja kuunnellut jälkimodernia
instrumentaalimusiikkia huvikseen. the evpatoria report on american dollarin seurakseen saanut
tämän hetken suosikkien listan kärkikatraassa.
minun on entistä helpompaa olla ihmisten kanssa jatkuvasti johtuen siitä, että yhä vaan pelkään vähemmän ja vähemmän. rehellisyys tuntuu vähemmän tuskalliselta ja pelottavalta jatkuvasti.
serkkuni asuu toistaiseksi luonani. kaukaa työhön tänne muuttanut hän on. erikoinen ihmisolento, hyvin erikoinen. erittäin ihastuttava ja räiskyvän eläväinen, tärkeä ja läheinen ihminen. hänen seurassaan näen itsenikin aivan uusin silmin. mielenrauhani tuntuu nyt esimerkiksi varsin massiiviselta:) ennen oli paljon asioita, joita en uskaltanut sanoa ihmisille, vaikka mieleen tulikin. nykyään se tulee hyvin usein luonnostaan; pelkomuuri on valahtanut sijoiltaan. luotan siihen, että puhun oikeudenmukaisuuksia. rehellisesti suoraan sydämestä lämmöllä tulevat asiat.
unta en nyt saa, vaikka muut nukkuvatkin tuhisten ympärilläni. kissakin jopa. räppäsin juuri ennen nukkumaanmenoa jotain ihmisille, ja he nauroivat kai itsensä uneen. leppoisuutta. aamulla tahdon jolkutella vallilaan kirpputoreilemaan jännittävyyksiä Kassuuden kanssa.
tämä syksy on elämässäni uskomaton. olen päästänyt irti, antautunut. ei ole enää vaikeaa, tämän pään sisällä...kaikki hakeutuu oikeisiin lokeroihin...järjestyy. tapahtuu juuri niinkuin kuuluukin. minkä hiton takia ihmiset juoksee oikein? kuollaan täältä jossain vaiheessa pois kuitenkin, ennemmin ! ehkä ennemmin...ehkä myöhemmin. ihmiset stressaavat koulu- ja työelämissään yhteiskunnan eläiminä, rataksina, koneina, nääntyneinä, kyllästyneinä... tyhjentävät päänsä alkoholilla ja televisiolla jaksaakseen seuraavan päivän, seuraavan viikon taas...sitä samaa.
raha ruoskii. miksi rahaa? minua ei raha enää motivoi. olen ollut siitä lähtien onnellinen, kun unohdin rahan. sitä tulee aina joka tapauksessa sen verran jostain, että kykenee elämään. en tartte muuta ku terveellistä ruokaa ja lämpöä, vettä. mitä muuuta vielä TARVII? arvostusta? rahallako? katselen toisinaan joidenkin raharikkaiden ihmisten kimaltelevien kuorien lävitse väsytettyä ja onnetonta sielua. katson joskus niin syvälle sinne, että pato murtuu. joistakin ihmisistä tulee sellainen olo, että se mitä he eniten tarvitsevat, on lähimmäisen rakkaus. ja se mitä he saavat ja ehkä haluavatkin on hifi ja design.
on niin vaikeaa katsella onnettomia ihmisiä, kun niin kovasti toivoisi kaikille onnellisuutta.
sitä miettii, että jos se näin yksinkertaista minulla on, niin miksei näin kaikilla muillakin...vaaan yksinkertaisuus onkin monimutkaisempaa kuin muistankaan.
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
käytäntö.
täytyy tehdä asioita, jotka täytyy tehdä.virastohelvetti.
verotoimisto, asunnonmyyntirumba, ajokorttiasiat, työpaikanplaplaaaplaplaplaplaaaa.
kuinka oppisin rakastamaan kuivan tuntuista käytännön säätämistä ja paperihommia?
vastasin: ei kaikkea tarvitse oppia rakastamaan. on suoritettava asioita, jotka ei kiinnosta.
täytyy tehdä asioita, jotka täytyy tehdä.virastohelvetti.
verotoimisto, asunnonmyyntirumba, ajokorttiasiat, työpaikanplaplaaaplaplaplaplaaaa.
kuinka oppisin rakastamaan kuivan tuntuista käytännön säätämistä ja paperihommia?
vastasin: ei kaikkea tarvitse oppia rakastamaan. on suoritettava asioita, jotka ei kiinnosta.
. .olen.. . onnellinen. .onnellinen? ONNELLINEN!
joo, onnellisuutta. antautumista, heittäytymistä, rentoutumista, olemista, virtaamista, kellumista,
unohtamista, hajottamista, itkemistä, nauramista, nöyrtymistä, hiljentymistä, juoksemista, konttaamista, ryömimistä, kantamista, pudottamista, kuuntelemista, ottamista, huutamista, kuiskaamista, odottamista,
odottamista
odottamista.
odottamista, hyppäämistä. odottamista ja hyppäämistä. sykli sekin.
luulen, et onnellisuus on jotain tällaista kokonaisvaltaista prosesseista nauttimista. et onnellisuuteen kuuluis tuska ja ahdistus myös. tää lähtökohta elämään on aika lyömätön. kehittyä, auki kehityksen tuulille.
olla yksin hiljaa paikallaan ja tuntea, miten sielu on jo niin vahva, että kestää sen hiljaisuuden.
..."...tilan ja hetken avaruuden, sen koin sisälläin"
löytää itsestään ja yksinäisyydestään se valo, alkuvoima ja virta. tai siis, eihän se ole siellä. läpi vain virtaa.
siellä se on kuitenkin koettavissa. on niin vapaa ja vahva olo. vaikeat ja kauniit ajat ovat menossa.
minussa on se. en vaan aina muista. vaikka kaikissa se toki.
kun nää jutut on käytävä läpi, niin samalla iloita siitäkin sitten ihan hyvin voipi. tekevät minut taas ehjemmäksi. tulkaa vaan, tunteet! opin päivä päivältä olemaan vastaanottavaisempi kaikkia koko tunnekirjon hemmoja kohtaan. ei mikään itsestäänselvyys!
radikaali kehityskeitto. rakastan kehittymistä. elämä on kehittymistä pullollaan.
päivä päivältä opin enemmän myös...hengittämistä. asiat elämässäni hengittävät vapaammin
hetki hetkeltä. en tahdo puristaa minkään kaulasta. pelkoa takertumiset turhaa oisivat vain.
huomaamattomasti sitä toki ripustaa itseään asioihin ja ihmisiin. sit muistaa, ettei tartte.
kaikki soljuuntumaa, hyvyys on jo kutonu näkymättömiä verkkojaan ympärilleni.
tää on vaatinu ihan hirveänhirveän paljon uskallusta. vuosi sitten olisin kauhistellut tätä paljauden
astetta. vielä on niin monia asioita, joihin täytyy riittää uskallus, muttei vielä ehkä aivan riitä.
mietin yksinäistymistä. sosiaaliset tilanteet ahdistavat aina silloin, kun ne on leivottu opituista malleista, kaavoista ja rooleista, teennäisistä pirteilyistä ja muovisista ilmeistä. sellaisista tällä hetkellä koen että etäisyyttä otettava on. voimia vie nyt liikaa yksinään virtauttaa eloa elottomaan. käytän voimani dialogiin itseni kanssa ja nautin avoimien lähteiden välisistä yhteyksistä. oon äärimmäisen kiitollinen avoimuuksista, auki olevaisuuksista. taikaa se! liikutun.
vaisu oloni on,se varmaankin välittyy kirjoituksestani. olen suuria asioita lähiaikoina kokenut, enkä ihan osaa vielä vastaanottaa sitä kaikkea. tulee viiveellä. säkissä on vaikka mitä, mut en nyt kykene kauheasti raottamaan vielä sitä säkin suuta.
ehkä...vähemmän ajattelemista ja enemmän spontaania heittäytymistä.
vieläkö enemmän? pelottavaa. mut kyllä, intuitiolle lisää valtaa ja harkitsijaminälle osa-aikaeläke.
rakennan ajatuksista korttitaloja sementistä. niiden sulattamista ehkä.... tunteet...
tunteet on vaativa aihe.
unohtamista, hajottamista, itkemistä, nauramista, nöyrtymistä, hiljentymistä, juoksemista, konttaamista, ryömimistä, kantamista, pudottamista, kuuntelemista, ottamista, huutamista, kuiskaamista, odottamista,
odottamista
odottamista.
odottamista, hyppäämistä. odottamista ja hyppäämistä. sykli sekin.
luulen, et onnellisuus on jotain tällaista kokonaisvaltaista prosesseista nauttimista. et onnellisuuteen kuuluis tuska ja ahdistus myös. tää lähtökohta elämään on aika lyömätön. kehittyä, auki kehityksen tuulille.
olla yksin hiljaa paikallaan ja tuntea, miten sielu on jo niin vahva, että kestää sen hiljaisuuden.
..."...tilan ja hetken avaruuden, sen koin sisälläin"
löytää itsestään ja yksinäisyydestään se valo, alkuvoima ja virta. tai siis, eihän se ole siellä. läpi vain virtaa.
siellä se on kuitenkin koettavissa. on niin vapaa ja vahva olo. vaikeat ja kauniit ajat ovat menossa.
minussa on se. en vaan aina muista. vaikka kaikissa se toki.
kun nää jutut on käytävä läpi, niin samalla iloita siitäkin sitten ihan hyvin voipi. tekevät minut taas ehjemmäksi. tulkaa vaan, tunteet! opin päivä päivältä olemaan vastaanottavaisempi kaikkia koko tunnekirjon hemmoja kohtaan. ei mikään itsestäänselvyys!
radikaali kehityskeitto. rakastan kehittymistä. elämä on kehittymistä pullollaan.
päivä päivältä opin enemmän myös...hengittämistä. asiat elämässäni hengittävät vapaammin
hetki hetkeltä. en tahdo puristaa minkään kaulasta. pelkoa takertumiset turhaa oisivat vain.
huomaamattomasti sitä toki ripustaa itseään asioihin ja ihmisiin. sit muistaa, ettei tartte.
kaikki soljuuntumaa, hyvyys on jo kutonu näkymättömiä verkkojaan ympärilleni.
tää on vaatinu ihan hirveänhirveän paljon uskallusta. vuosi sitten olisin kauhistellut tätä paljauden
astetta. vielä on niin monia asioita, joihin täytyy riittää uskallus, muttei vielä ehkä aivan riitä.
mietin yksinäistymistä. sosiaaliset tilanteet ahdistavat aina silloin, kun ne on leivottu opituista malleista, kaavoista ja rooleista, teennäisistä pirteilyistä ja muovisista ilmeistä. sellaisista tällä hetkellä koen että etäisyyttä otettava on. voimia vie nyt liikaa yksinään virtauttaa eloa elottomaan. käytän voimani dialogiin itseni kanssa ja nautin avoimien lähteiden välisistä yhteyksistä. oon äärimmäisen kiitollinen avoimuuksista, auki olevaisuuksista. taikaa se! liikutun.
vaisu oloni on,se varmaankin välittyy kirjoituksestani. olen suuria asioita lähiaikoina kokenut, enkä ihan osaa vielä vastaanottaa sitä kaikkea. tulee viiveellä. säkissä on vaikka mitä, mut en nyt kykene kauheasti raottamaan vielä sitä säkin suuta.
ehkä...vähemmän ajattelemista ja enemmän spontaania heittäytymistä.
vieläkö enemmän? pelottavaa. mut kyllä, intuitiolle lisää valtaa ja harkitsijaminälle osa-aikaeläke.
rakennan ajatuksista korttitaloja sementistä. niiden sulattamista ehkä.... tunteet...
tunteet on vaativa aihe.
ginsfrikritömpekrojz
noniin.
tämä on toki blogi. tähän tulee kirjoittaa kieltä, jota ihmiset osaavat lukea.
virta vie avaamaan kaikkea tätä kaikille. kuinka avata sanoilla jotain, joka ei ole
myllättävissä verbaalimyllyn lävitse? mentaalinen leksikkoni huutaa! tahdon, tahdon!
on tyydyttävä siihen, että puutteellinen tämä kielemme on. niin herränjybala käsittämättömän puutteellinen.
tänään minua on oksettanut ihmisten teatteri ja poseeraaminen. en tule kuitenkaan tässä blogissa keskittymään sellaisiin asiahaarakkeisiin, sillä se ei johda mihinkään. ongelmakeskeisyys sucks.
ihmisillä on maskinsa ja roolinsa, niillä vetäköön elämäänsä, kunjos niitä tahtovat vetää. taikka sitten jos niiden täytyy vetää, kun eivät murentua tahdo (jos lopullisesti luulevat murentuvansa ilman show'tansa).
ja minä hyväksyn sen ja ymmärrän. kaunistakin se on, mutta tänään se on kuvottanut jostain syystä.
sen läsnäolo on tuntunut liian monessa kohtaa.
hakeudun sielujen läheisyyteen maneerittomampaan ympäristöön ja olen onnellinen. oma jokaisella reittinsä kai.
on hurvittavaa, kuinka aina kehon ja mielen yhteydessä häikkää havaitessani huomaan sivuuttaneeni sellaisia oleellisuuksia kuin meditoinnin ja joogan. joskus sellaista on tehtävä suunnitellusti,
vaikka se kuinka tuntuisikin radikaalin spontalistin mielestä liian laskelmoidulta : D
mielen puhdistusoperaatiossa kirjoittaminenkin on hirmutoimiva osaelämentti.
olen kahlannut jäämerta ja suopuistoja tässä. voi luoja mikä määrä traumoja käsiteltävänä.
vähättelyn harrastaminen menneisyyteni hirveyden, ja toisaalta myös hienouden, suhteen on ollut lähtökohdiltaan lopulta melko egoistista. nöyrryttää katsoa ihmisiä silmiin ja työntää suustaan ääneen asioita sellaisina, kun ne oikeasti ovatkin. myöntäminen. kuvitelmarakennelmista luopuminen on ollu raskasta.
tää kesä on ollu elämäni paras. tuntuu, että olen täysillä elämästä nauttinut ja ympärilleni hyvyyttä ja onnea luonut jotenkin. ihanuutta. vaikeaa, rakastan rankkuuttakin.se eheyttää.
reilimatkalta ja lapinmatkalta en ole tainnut vielä edes henkisesti palautua, niin paljon on tapahtunut kaikessa, tapahtuu jatkuvasti kiihtyvässä tahdissa, enenevissä määrin.
tuntuu kokonaisvaltaiselta, rakkautta sykkii lävitse. silti ahdistukset jylläävät myöskin...no pakostihan ne jylläävät, kun kaikki tulee nyt pintaan. ja saa tullakin. oon tällainen seikkailija,
tahdon uusia seutuja löytää päästäni aina vaan. niitä loputtomasti siellä on. maisemat moninaisia, suru on halkonut laaksoja vuorten väliin.
tämä kulkee ja virtaa. kirjoitan vielä normaaliakin tekstiä. nyt on nukuttava.
tämä on toki blogi. tähän tulee kirjoittaa kieltä, jota ihmiset osaavat lukea.
virta vie avaamaan kaikkea tätä kaikille. kuinka avata sanoilla jotain, joka ei ole
myllättävissä verbaalimyllyn lävitse? mentaalinen leksikkoni huutaa! tahdon, tahdon!
on tyydyttävä siihen, että puutteellinen tämä kielemme on. niin herränjybala käsittämättömän puutteellinen.
tänään minua on oksettanut ihmisten teatteri ja poseeraaminen. en tule kuitenkaan tässä blogissa keskittymään sellaisiin asiahaarakkeisiin, sillä se ei johda mihinkään. ongelmakeskeisyys sucks.
ihmisillä on maskinsa ja roolinsa, niillä vetäköön elämäänsä, kunjos niitä tahtovat vetää. taikka sitten jos niiden täytyy vetää, kun eivät murentua tahdo (jos lopullisesti luulevat murentuvansa ilman show'tansa).
ja minä hyväksyn sen ja ymmärrän. kaunistakin se on, mutta tänään se on kuvottanut jostain syystä.
sen läsnäolo on tuntunut liian monessa kohtaa.
hakeudun sielujen läheisyyteen maneerittomampaan ympäristöön ja olen onnellinen. oma jokaisella reittinsä kai.
on hurvittavaa, kuinka aina kehon ja mielen yhteydessä häikkää havaitessani huomaan sivuuttaneeni sellaisia oleellisuuksia kuin meditoinnin ja joogan. joskus sellaista on tehtävä suunnitellusti,
vaikka se kuinka tuntuisikin radikaalin spontalistin mielestä liian laskelmoidulta : D
mielen puhdistusoperaatiossa kirjoittaminenkin on hirmutoimiva osaelämentti.
olen kahlannut jäämerta ja suopuistoja tässä. voi luoja mikä määrä traumoja käsiteltävänä.
vähättelyn harrastaminen menneisyyteni hirveyden, ja toisaalta myös hienouden, suhteen on ollut lähtökohdiltaan lopulta melko egoistista. nöyrryttää katsoa ihmisiä silmiin ja työntää suustaan ääneen asioita sellaisina, kun ne oikeasti ovatkin. myöntäminen. kuvitelmarakennelmista luopuminen on ollu raskasta.
tää kesä on ollu elämäni paras. tuntuu, että olen täysillä elämästä nauttinut ja ympärilleni hyvyyttä ja onnea luonut jotenkin. ihanuutta. vaikeaa, rakastan rankkuuttakin.se eheyttää.
reilimatkalta ja lapinmatkalta en ole tainnut vielä edes henkisesti palautua, niin paljon on tapahtunut kaikessa, tapahtuu jatkuvasti kiihtyvässä tahdissa, enenevissä määrin.
tuntuu kokonaisvaltaiselta, rakkautta sykkii lävitse. silti ahdistukset jylläävät myöskin...no pakostihan ne jylläävät, kun kaikki tulee nyt pintaan. ja saa tullakin. oon tällainen seikkailija,
tahdon uusia seutuja löytää päästäni aina vaan. niitä loputtomasti siellä on. maisemat moninaisia, suru on halkonut laaksoja vuorten väliin.
tämä kulkee ja virtaa. kirjoitan vielä normaaliakin tekstiä. nyt on nukuttava.
20.9. humpsahdin korvaani
http://www.youtube.com/watch?v=eqkoh_eEMBI
kertoivat ahdistuksen tulevan siitä. kun ei oo päässä rakenteita jollekin
minulla on jokin syvämerellinen tarve olla hetki hetkeltä rehellisempi
täytyykö rakentaa uusia rakenteita vaiko kenties antaa tuulelle hommat
jos se puhaltais mielen autioituneiden talojen läpi
pöly
kuolleet lehdet
ei...ei riitä
vieläkin puhtaammaksi ja yksinkertaisemmaksikin
ehkä
humisee latvat, heittäydyn tuulen mukana korvakäytävästäni sisään
eteiskäytävän kohdalla emmin - entä jos hajoon lopullisesti?
intuitiotonttu puhaltaa ja sujahdan puolitietoisesti sisäkorvanesteisiin
siellä on spiraali tietenkin ja perällä nestettä niiaavia värekarvoja
jotka tanssii taajuuksien mukaan, hyppään siihen tanssiin ja
löydän itseni aktiopotentiaalin satulasta
se laukkaa kohti samaa rataa pitkin, lauk lauk lauk lauk lauk
ei se taida kyllästyä ennenkuin kollageenisyyt alkavat surkastumaan
jatkan matkaa, hyppään satulasta toiseen. tapahtuu! siellä suojellaan
valkoset tyypit on piirittäny jonkun kohteen. hyppään satulasta ja
hiivin aksonia pitkin kenenkään oleellisen huomaamatta katsomaan
kyllä, suojelijat pitävät käsiään yhdessä
siellä vauva itkeväinen leijuu keskellä
olen juuri hiipimäisilläni hippokampuskatsomoon viihteellistymään,
kun intuitiotonttu tuuppaisee minut suojelijoiden läpi kohti vauvaa
pakokauhu valtaa minut!
en osaa tehdä sille mitään!
olet vauvojen hoitaja, etkä
osaa tehdä sisäiselle vauvallesi
MITÄÄN?
valhetta!
kurotan toista kättäni kohti oliota
kaikkialla on valkoista ja sykkivää
lämmintä ja pehmeää, yhtäkkiä
huomaan että kaikkialla on ollut
ja on... ...
...koti
!
nostan vauvan sydämen aksoniojasta
hoidan sitä kyynelillä ja sylilläni
se on paikoillaan
kertoivat ahdistuksen tulevan siitä. kun ei oo päässä rakenteita jollekin
minulla on jokin syvämerellinen tarve olla hetki hetkeltä rehellisempi
täytyykö rakentaa uusia rakenteita vaiko kenties antaa tuulelle hommat
jos se puhaltais mielen autioituneiden talojen läpi
pöly
kuolleet lehdet
ei...ei riitä
vieläkin puhtaammaksi ja yksinkertaisemmaksikin
ehkä
humisee latvat, heittäydyn tuulen mukana korvakäytävästäni sisään
eteiskäytävän kohdalla emmin - entä jos hajoon lopullisesti?
intuitiotonttu puhaltaa ja sujahdan puolitietoisesti sisäkorvanesteisiin
siellä on spiraali tietenkin ja perällä nestettä niiaavia värekarvoja
jotka tanssii taajuuksien mukaan, hyppään siihen tanssiin ja
löydän itseni aktiopotentiaalin satulasta
se laukkaa kohti samaa rataa pitkin, lauk lauk lauk lauk lauk
ei se taida kyllästyä ennenkuin kollageenisyyt alkavat surkastumaan
jatkan matkaa, hyppään satulasta toiseen. tapahtuu! siellä suojellaan
valkoset tyypit on piirittäny jonkun kohteen. hyppään satulasta ja
hiivin aksonia pitkin kenenkään oleellisen huomaamatta katsomaan
kyllä, suojelijat pitävät käsiään yhdessä
siellä vauva itkeväinen leijuu keskellä
olen juuri hiipimäisilläni hippokampuskatsomoon viihteellistymään,
kun intuitiotonttu tuuppaisee minut suojelijoiden läpi kohti vauvaa
pakokauhu valtaa minut!
en osaa tehdä sille mitään!
olet vauvojen hoitaja, etkä
osaa tehdä sisäiselle vauvallesi
MITÄÄN?
valhetta!
kurotan toista kättäni kohti oliota
kaikkialla on valkoista ja sykkivää
lämmintä ja pehmeää, yhtäkkiä
huomaan että kaikkialla on ollut
ja on... ...
...koti
!
nostan vauvan sydämen aksoniojasta
hoidan sitä kyynelillä ja sylilläni
se on paikoillaan
keskiviikko 17. syyskuuta 2008
tämä flipauttaa. kun kuva kääntää toiseen suuntaan.
väärän tai oikean kokoinen kuva.
ahdistuksen annan tulla, tule kaikki maailman ahdistus,
tule joutuin ja viivy kiireettä luonani.
kun mehustelen tässä ahdistuksessa ja sukeltelen sen
synnyinseutujen soissa
niin tiedän että vitti et tulee taas kokonaisempi olo
suoremmin nauttia elämästä-
gibran tokas kerran et korkea ja syvä
on lähempän toisiaan kuin keskikohta kumpaakaan.
oon ollu onnekas, tiedän sen. ei aina asiat mene niin.
mikään ei ole aina, kaikki on ehkä.
ja se on niin hyvää.
väärän tai oikean kokoinen kuva.
ahdistuksen annan tulla, tule kaikki maailman ahdistus,
tule joutuin ja viivy kiireettä luonani.
kun mehustelen tässä ahdistuksessa ja sukeltelen sen
synnyinseutujen soissa
niin tiedän että vitti et tulee taas kokonaisempi olo
suoremmin nauttia elämästä-
gibran tokas kerran et korkea ja syvä
on lähempän toisiaan kuin keskikohta kumpaakaan.
oon ollu onnekas, tiedän sen. ei aina asiat mene niin.
mikään ei ole aina, kaikki on ehkä.
ja se on niin hyvää.
tiistai 16. syyskuuta 2008
kohti sitä jota pakenee
pääni sisällä on kaatopaikka katoksen alla
kiireessä heitän sinne kaiken sikin ja sokin
juostessani tällä juoksumatolla kauas pois
huomaamattani paikallaan, ei metriäkään
kunnes kompastun
raskas virta vie takas
makaan rullaportaissa
revin portaita irti
yök! pelkästäänkö kulkea näkemättä alle?!
miun on nähtävä näiden koneistojen taakse
opeteltava käyttämään tätä mekanismia
koneisto olen minä, siis kaikki
ei oo mekanismia, on vaan
etsittävä siirtolohkareita
kääntämällä ne jutut
jotka toimii ja kantaa
hedelmää
se tuhoaa
tää tuhoaa tuhoaa
tuhois!
mut päätän uhota tuhoa
hypätä tyhjyyteen
eli kaikkeen
pää edellä
en nää kaikkee
enkä tunne tai ymmärrä
juuri mitään
heitä päälleni kaikki!
levitä kaikki lävitseni
vyörymään!
kovimman luokan
saatanat ja jeesukset
kaikki ne sieltä jostain
syvältä sisältäni
kaukaa vuosien takaa
haluan tuntea niistä
jokaisen
nään vihreitä savanneja
mut joo, suuntaan aavikolle
tunnen korvapuustin tuoksun
käännyn pois, voin pahoin
tuuli vihjaa, tuo käryn hajun
sit oksennan sen pullaparatiisin
se oli niin jumissa kurkussani
kokonainen pitkojen kulkue
kiiltävine marmeladisoihtuineen
tunsin paenneeni käryä
kuinka kauan voi juosta
aina loppuu voimat kesken
luulin tukahduttaneeni käryn
älyn viltin alle
multaa vaan päälle
ja lapiolla tasotus
mut ruoho ei lähteny itämään
tajusin et ei se myrkyssä elä
on puhdistauduttava
valmistauduttava kohtaamaan
tahtoisin syleillä käryä
mut se ei tuu syliin
kaivan multaa pois tieltä
otan siemenet talteen
hengitän lävitseni palanutta
nokean itseni
konttaan pitkin savutunnelia
se on labyrintti, en pääse ulos
tunnen kuinka happi loppuu
en saa henkeä, pimeä sakeus
levittää repaleiset päättäväiset
korvat ympärilleni ja huudan
äänetöntä kauhua, huudan
kunnes keuhkoni näyttävät
kampelavalssin viimesäkeeltä
tämä vuori, jonka sisällä olin
imenyt sormenmentävästä
aukosta kaiken juomaveteni
vuosikausien ajan, pauhusi
kaikki sieluni lihakset repeävät
sekunnin osissa pirstaleiksi
nivelet muodostavat ristikon
ja mieleni pelaa siinä shakkia
kaikki on venynyt äärimmilleen
tunnelissa on reittejä
en palaa sinne mistä lähdin
ryömin ahtaita limaisia reikiä
pitkin ylös ja alas, kanin koloja
miksihän
jostain ilmestyy letku
jota seuraan. se pyytää
hengittämään ilmaa sisältään
hitaasti irrotan lemmarit ja
hengitän ryömintävoimaa
raikasta vuoristoilmaa
onnellisuudentunne täyttää
laitoja myöten mielenpaattini
saanko vielä hengittää!
mutaisen kuoren läpi värähtää
naurua ja iloa vuoreen
vuori hymyilee leveästi
ja mutrussa olleet onkalot
suoristuu
tuolla on valoa!
kiireessä heitän sinne kaiken sikin ja sokin
juostessani tällä juoksumatolla kauas pois
huomaamattani paikallaan, ei metriäkään
kunnes kompastun
raskas virta vie takas
makaan rullaportaissa
revin portaita irti
yök! pelkästäänkö kulkea näkemättä alle?!
miun on nähtävä näiden koneistojen taakse
opeteltava käyttämään tätä mekanismia
koneisto olen minä, siis kaikki
ei oo mekanismia, on vaan
etsittävä siirtolohkareita
kääntämällä ne jutut
jotka toimii ja kantaa
hedelmää
se tuhoaa
tää tuhoaa tuhoaa
tuhois!
mut päätän uhota tuhoa
hypätä tyhjyyteen
eli kaikkeen
pää edellä
en nää kaikkee
enkä tunne tai ymmärrä
juuri mitään
heitä päälleni kaikki!
levitä kaikki lävitseni
vyörymään!
kovimman luokan
saatanat ja jeesukset
kaikki ne sieltä jostain
syvältä sisältäni
kaukaa vuosien takaa
haluan tuntea niistä
jokaisen
nään vihreitä savanneja
mut joo, suuntaan aavikolle
tunnen korvapuustin tuoksun
käännyn pois, voin pahoin
tuuli vihjaa, tuo käryn hajun
sit oksennan sen pullaparatiisin
se oli niin jumissa kurkussani
kokonainen pitkojen kulkue
kiiltävine marmeladisoihtuineen
tunsin paenneeni käryä
kuinka kauan voi juosta
aina loppuu voimat kesken
luulin tukahduttaneeni käryn
älyn viltin alle
multaa vaan päälle
ja lapiolla tasotus
mut ruoho ei lähteny itämään
tajusin et ei se myrkyssä elä
on puhdistauduttava
valmistauduttava kohtaamaan
tahtoisin syleillä käryä
mut se ei tuu syliin
kaivan multaa pois tieltä
otan siemenet talteen
hengitän lävitseni palanutta
nokean itseni
konttaan pitkin savutunnelia
se on labyrintti, en pääse ulos
tunnen kuinka happi loppuu
en saa henkeä, pimeä sakeus
levittää repaleiset päättäväiset
korvat ympärilleni ja huudan
äänetöntä kauhua, huudan
kunnes keuhkoni näyttävät
kampelavalssin viimesäkeeltä
tämä vuori, jonka sisällä olin
imenyt sormenmentävästä
aukosta kaiken juomaveteni
vuosikausien ajan, pauhusi
kaikki sieluni lihakset repeävät
sekunnin osissa pirstaleiksi
nivelet muodostavat ristikon
ja mieleni pelaa siinä shakkia
kaikki on venynyt äärimmilleen
tunnelissa on reittejä
en palaa sinne mistä lähdin
ryömin ahtaita limaisia reikiä
pitkin ylös ja alas, kanin koloja
miksihän
jostain ilmestyy letku
jota seuraan. se pyytää
hengittämään ilmaa sisältään
hitaasti irrotan lemmarit ja
hengitän ryömintävoimaa
raikasta vuoristoilmaa
onnellisuudentunne täyttää
laitoja myöten mielenpaattini
saanko vielä hengittää!
mutaisen kuoren läpi värähtää
naurua ja iloa vuoreen
vuori hymyilee leveästi
ja mutrussa olleet onkalot
suoristuu
tuolla on valoa!
maanantai 15. syyskuuta 2008
18. maaliskuuta - pelottaa
olen pelossani, sydän miettii tipahtais ko.
kaikki on niin ohkaisella langalla kiinni, henki.
arki, kylmä, kova, kiireinen.
pelottaa että menetän asiat, jotka saa minut hymyilemään.
pe lot taa.
pelottaa. hui.
miksi se pelottaa niin paljon?
menettämisistä alkaa vain uusi jakso elämässä.
kaikki on tuoretta ja uutta. voi valita, löytää kaikkea hienoa.
uusia reittejä. reitittömyyttä.
en tiedä mistään mitään.
olen ihan pieni lumihiutale universumissa, antaa sen
tuulten imiut kuljettaa mihinlie. tai sulattaa. jäädyttää.
tehkää mitä tahdottel.
kaikki on niin ohkaisella langalla kiinni, henki.
arki, kylmä, kova, kiireinen.
pelottaa että menetän asiat, jotka saa minut hymyilemään.
pe lot taa.
pelottaa. hui.
miksi se pelottaa niin paljon?
menettämisistä alkaa vain uusi jakso elämässä.
kaikki on tuoretta ja uutta. voi valita, löytää kaikkea hienoa.
uusia reittejä. reitittömyyttä.
en tiedä mistään mitään.
olen ihan pieni lumihiutale universumissa, antaa sen
tuulten imiut kuljettaa mihinlie. tai sulattaa. jäädyttää.
tehkää mitä tahdottel.
kesäkuu: oli priosessi,vaaikeeeeta
kesto kestää kukonlauluun saakka
kokeilen, liikkuuko katseeni helpommin
vasemmalta oikealle kuin ylhäältä alas.
osaanko kommunikoida tiivistetysti,
kykenenkö olemaan läsnä
edes mannerten hautajaisissa
salaisuudet vyöryvät korvakäytäviin
kielletyt häpeät suihkuavat suoniin
rakensin patoja - muutkin tekivät niin
häpeä pystytti koreilevat kaapumme
sielumme vaatteet, toisinaan harmaat,
toisinaan galaksien väreissä hohtavat
siemenet kaiversivat reikiä patoihin
omenat työnsivät henkensä matoihin
muokkaan multaa, käännän maata
kaadan maljani, nakerran patoni
oksennan planeetat keittiön lattialle
roikun vaahterasta pää kulmittain
seison lammen aallossa sivuttain,
nukun vastatuulen kiepsauksessa
laulan piinaavan kirkon etupenkissä
nauran hullujen kojoottien alttarilla
siirrän talon toiselle maalle
irrotan sen juuret lohkosta
kaksi kerrallaan.
kokeilen, liikkuuko katseeni helpommin
vasemmalta oikealle kuin ylhäältä alas.
osaanko kommunikoida tiivistetysti,
kykenenkö olemaan läsnä
edes mannerten hautajaisissa
salaisuudet vyöryvät korvakäytäviin
kielletyt häpeät suihkuavat suoniin
rakensin patoja - muutkin tekivät niin
häpeä pystytti koreilevat kaapumme
sielumme vaatteet, toisinaan harmaat,
toisinaan galaksien väreissä hohtavat
siemenet kaiversivat reikiä patoihin
omenat työnsivät henkensä matoihin
muokkaan multaa, käännän maata
kaadan maljani, nakerran patoni
oksennan planeetat keittiön lattialle
roikun vaahterasta pää kulmittain
seison lammen aallossa sivuttain,
nukun vastatuulen kiepsauksessa
laulan piinaavan kirkon etupenkissä
nauran hullujen kojoottien alttarilla
siirrän talon toiselle maalle
irrotan sen juuret lohkosta
kaksi kerrallaan.
Eron jälkeen suhteesta
Tiistai 10.06.2008
23:50 ero käsittelyssä näköjään
väännän multaiselta tiskirätiltä niskat
pistän sen sähköpatterille kuivumaan
kiskon solmuun rautatieverkoston
heitän raidemykkyrät kauppakassiin
eksyn samalla oikoradalle uudelleen
kompastun eteisessä lentokoneeseen
ryntään ravissa viime hetkellä päivään
valvon perimmäiseen hetkeen saakka
kiipeilen katajasta katajaan
huomaan kuusen, en kurota
olis viisainta tainnuttaa se uneen
nyt olis siis tärkeintä olla sovelias
niin kuulen ja uskon sen tietenkin
raahaan tän tyhmän leimun
jätesäkissä häkkivarastoon
taitat kangasnenäliinat kuuteen osaan
asetat ne pinoon säihkyvälle hyllylle
kaikkialla on valkoista ja vaaleansinistä
poimit riisit lautaselta yksi kerrallaan
sidot kengännauhoja kolme vuotta
odotat vihreitä valoja läpi yön
tyhjässä kaupungissa
seison kauan vierelläsi
valot vilkkuvat, ilkkuvat
odota turhaan,turhaanko?
täysin vai puoliksi turhaan
ei, en tahdo olla luovuttaja
tässä täytyy onnistua
mikä sitten on onnistumista
voiko se olla luovuttamista?
leimu ei kysele eikä enää odota
koko yön se sahaa saranoita
aamulla se on ilmestynyt
herättää auringon lailla
23:50 ero käsittelyssä näköjään
väännän multaiselta tiskirätiltä niskat
pistän sen sähköpatterille kuivumaan
kiskon solmuun rautatieverkoston
heitän raidemykkyrät kauppakassiin
eksyn samalla oikoradalle uudelleen
kompastun eteisessä lentokoneeseen
ryntään ravissa viime hetkellä päivään
valvon perimmäiseen hetkeen saakka
kiipeilen katajasta katajaan
huomaan kuusen, en kurota
olis viisainta tainnuttaa se uneen
nyt olis siis tärkeintä olla sovelias
niin kuulen ja uskon sen tietenkin
raahaan tän tyhmän leimun
jätesäkissä häkkivarastoon
taitat kangasnenäliinat kuuteen osaan
asetat ne pinoon säihkyvälle hyllylle
kaikkialla on valkoista ja vaaleansinistä
poimit riisit lautaselta yksi kerrallaan
sidot kengännauhoja kolme vuotta
odotat vihreitä valoja läpi yön
tyhjässä kaupungissa
seison kauan vierelläsi
valot vilkkuvat, ilkkuvat
odota turhaan,turhaanko?
täysin vai puoliksi turhaan
ei, en tahdo olla luovuttaja
tässä täytyy onnistua
mikä sitten on onnistumista
voiko se olla luovuttamista?
leimu ei kysele eikä enää odota
koko yön se sahaa saranoita
aamulla se on ilmestynyt
herättää auringon lailla
lauantai 13. syyskuuta 2008
hophina
miltähän noi kuulostaa, tuntuu, jännää.
joskus sitä toivoo valuvansa suorana
viivana kaikkiin.
viimeinen vuosi on ollut elämäni onnellisin
viimeiset puoli vuotta aivan käsittämätöntä
viimeiset kolme kuukautta...huh.
viimeinen kuukausi...
onnea sataa sydänkankaikolle kaikissa väreissä
tässä en tahdo kuin kehittyä ja oppia
sekä muiden ihmisten sisään tällaista
"ken kerran itse on onnellinen
se onnehen tahtoisi jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan"
-eino leino, hymyilevä Apollo <3
en tiedä suurempaa tehtävää
kuin onnellisuuden levittäminen
täyttää sillä maa...
se on rankkaa, se vie syvien
soiden ja pimeimpien luolien,
likaisten viemäreiden kautta.
vaan se...
...on
sen
arvoista.
tietenkin...maailmassa on julmuuksia,
joita ei kenties enää voi korjata
täysin ainakaan
aina voi yrittää
jos ei yrittäis
niin ...
mikään ei ainakaan
muuttuis paremmaks
joskus sitä toivoo valuvansa suorana
viivana kaikkiin.
viimeinen vuosi on ollut elämäni onnellisin
viimeiset puoli vuotta aivan käsittämätöntä
viimeiset kolme kuukautta...huh.
viimeinen kuukausi...
onnea sataa sydänkankaikolle kaikissa väreissä
tässä en tahdo kuin kehittyä ja oppia
sekä muiden ihmisten sisään tällaista
"ken kerran itse on onnellinen
se onnehen tahtoisi jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan"
-eino leino, hymyilevä Apollo <3
en tiedä suurempaa tehtävää
kuin onnellisuuden levittäminen
täyttää sillä maa...
se on rankkaa, se vie syvien
soiden ja pimeimpien luolien,
likaisten viemäreiden kautta.
vaan se...
...on
sen
arvoista.
tietenkin...maailmassa on julmuuksia,
joita ei kenties enää voi korjata
täysin ainakaan
aina voi yrittää
jos ei yrittäis
niin ...
mikään ei ainakaan
muuttuis paremmaks
pari hassua otetta kesäkuustaheinäkuusta2008-hipsss
'
autiukullais
on kuitenkin sellainen olo, että
minusta pidetään huolta.
Äärettömyys on myös lempeä
äärettömyyden tyhjyys ei ole
tunteetonta. Se on koristeltu
pohjattomalla liekehdinnällä,
joka pitää yllä järjestelmättömyyttä
kaiken sisässä ja takana.
Rakkaus on aivokemiaa.
Mitä sitte? Me muodostamme
todellisuuden. Aivomme
muodostaa todellisuuden -
tai todellisuus muodostaa
aivot. Mitä merkitystä sillä
on, mikä muodostaa minkäkin?
Jos jokin asia, kuten rakkaus,
on olemassa, niin onko sen
syntymäpaikalla väliä?
Kukaan ei kysele minun
syntymäpaikkaani. Enkä
minä kysele sitä rakkaudelta.
Yritän päästää sen pois
häkistä, joka estää sitä
lentelemästä riemuisasti
ympäriinsä ja joka pukee
sen toisinaan syyllisyyden
viittaan. Se on hankalaista.
Se valtaa kaikenkaiken, ja
on antauduttava sille.
Sitä ei kysellä. Niin on
käytävä. Vapaana
taivaankaarellisuuksien
tuolla ja tällä puolen
liitelevä, orionin ja
jupiterin neljän
suurimman kuun
ohitse viilettävä,
kauriin kääntöpiirin ja
telluksen ja tavoittava
rakkaus yöpyy
Atacaman autiomaassa
ja talvehtii vesiputouksessa.
Se on kuin kevätmyrskyn
puuska, joka välillä muistuttaa
meitä salakavalasti pois
hiipimällä ja riipimällä
olemassaolostaan sekä
arvostaan. Se tuntee
arvonsa. Se on niin nöyrä.
Nöyrin ja rehellisin
tuntemani voima.
Kemiaa, fysiikkaa.
Kaikki voi olla mitä vaan.
----
kesäkuu, rakas hajoutuudistus?
Möykky hajoutuu
vapautuu voimaa
ja ydin uudistuu
monet lannistuu
uneutuu usvaan
kietoutuu suojaan
ja peikot
ei tuu
ei tuu
hei peikot!
tupaani tulkaa
tuiverrellen
mökissäni möriskää
itsenne uuvuksiin
alfahiukkanen keinuu
tuijotan sitä sumussa
olen radioaktiivinen
passiivinen radiossa
sisälläni...käynnissä
hajonnut tunnetörmäytin
jota käytin vasta kun muistin
oikeuteni hiljaisuuteen
---
kumpparit tekee jaloista liukkaat
jähmettyvä kastemato asfaltilla
poimin sen punaiseen sankoon.
pisara teki pinnan tummemmaksi
mutta helpommin se sitä irtosi
sateen paiskomasta tiepolosta
mökkitien muurahaisilla on
yksi päämäärä
lepakot osaavat herätä yöhön
mutta me vaan poukkoillaan
hätäännytään pimeässä
yhteinen suunta on piilossa
omaa suuntaa ei ehkä ollutkaan
isä vetää veneen vesille vihellellen
laittaa madot koukkuihimme
äiti laiturilta vilkuttaa kirja kädessään
pureeko toi särki, mitä jos tulppa irtoo
ja tiputaan kalojen päivällispöytään
jos me syödään ne,
niin ne syö meidät
minä autan sinua,
sinä autat minua
silloin se tuntui loogiselta,
ei lainkaan hullunkuriselta
erivärisiä ja muotoisia ovia
kalliot odottavat myrskyä, ainoaa rakastajaansa.
järvet pysyvät tyyninä kiven lämmin läsnäolo rinnassaan,
tyrskyillään yhtyvät kun aika on.
me ei tahdota ootella aikoja.
jossain tuolla on tyyntä,
täällä tuntuu usein raivoavan takiaismeren hurrikaanit.
-------
kasvan moneen suuntaan kuin köynnös
auki eri reunoista ja yhtä monen kanssa
olla kuitenkin erillään, vaikka niin yhtä
se riuhtoo, kun on kauempana
kuminauha venyy ja venyy, loputtomasti venyy
tule tänne, mene sinne, ole jossan muualla
täytyy olla nyt muualla. täytyy vastata,
kävellä, rönsytä tasapuolisesti joka seinällä
tai olla kellastuttamatta seiniä peittämällä
niitä liikaa lehtieni alle. peitänkö lehdilläni
jotain kaunista?
viikate! missä sirppi,
saha, leikkuri! töihin!
mutta seis! jää jäljelle vain lehdetön runko.
mistä se saisi ravintonsa, jollei lehdistä.
ei, se kuihtuisi. en saata sieluani murhata.
.-----
suojelijani
raudalla ne kiinnitettiin
ennen aamunkoittoa
pikkuruiset muurahaiset
mieleni julmat solmuttajat
tunteitteni lempeät apulaiset
ahersivat työssä kun minä uinuin
solmivat ja ompelivat
niin määrätietoisesti,
aivan kuin
olisivat tunteneet tavoitteensa.
siellä ne juoksivat ja riuhtoivat,
kunnes saavuin sille portille
siihen risteykseen, jossa
ovista löytyy rautaiset kiilat
siihen pisteeseen, josta
lähtee eri suuntiin viivat,
jotka vievät takaisin
tai jonnekin, jossa pelon
myrskylyhdyt kaadetaan
siellä heräsin, taas heräsin,
mutta heräsin kuin ensimmäistä
kertaa.
oi pelkoni, suojelijani.
kuinka pimeä heilautti
kaapunsa eloisan kylän ylle.
langettaen kylmyyden
lämmitetylle.
pelkoni, rakkauteni,
rautainen valoni.
kosketin oveasi varoen,
se tuntuikin kuumalta,
ja kämmeneni punastui.
voi pelkoni, .laskuvarjoni,
sinä saumurini, ompelijni,
riekaleista lakanan
ylleni kudoit,
visun viitan veistit,
soit suojakankaan,
jolla erotit minut
maailmasta.
Viety on muurini, oi suojelijani.
kaadettu ne jotka peittivät
tunteitani
viety taas hetkeksi piiloon
salattuun halkoliiteriin nuo
hillittömät hirret
(==kuin taikatemppuinen sirkus
tuolla sisälläni kai===))
jostain taas
ilmestynevät juuri
kun ei enää
muista kaivata
kun ei enää
muista muutakaan
ei tunne jokereita.
ei koskaan.
toinen puoli yllättää
riuhtoo risteyksien suuntaan
aina vaan.
...---
(pauhu.PAUHE. pauhantaa.
koski,koskee,koskeen,kosketus,kosken,koskessa)
yksinäisyyteen, virtaava vesi vetää kohti
yksinäisintä lahtea
puiden peittämää, sammakoiden hylkäämää
kuulen maan jyrisevän,
taivaskin huutaa
minä siinä välissä hiljaa kuin
voikukan hentoiset siemenet leijailen
virrata muiden mukana,
välissä kuin aluslakana.
ihmiset ovat mykeröitä, sykeröitä
epäkoneita koneiden maailmassa
sota vieri laaksoon, teräskengät
painoivat painonsa ylleni,
liiskasivat kiinni maastoon
kosken pauheen keskeltä
kuulen sen ulinan ja
mahtavan fanfaarin,
itkuisen soiton
kunpa voisin koskettaa sitä
kunpa kykenisin syleilemään tuulta, vuoria,
kangastuksia, syleilemättömiä.
kunpa voisin laulaa enkeleille,
syntymättömille lapsille, laulaa ne uneen.
voisinpa lohduttaa hirmumyrskyjä,
tyynnyttää sarjamurhaajan raivon
itseni, itseäni koitan tyynnyttää
mut tuuliani en voi tukahduttaa
arkkuun sulkea sykähdystä
en pussiin pistää pauhetta
siksi seison keskellä koskea,
yksin koskena maailmalle.
ilman tätä en voisi antaa
en voisi kantaa kaipuita
---
katkilma
(kumpuaa keskusteluista isän kanssa)
repiä katupylväät tuhansiin riekaleisiin
tämän kadun kaikki pylväät hiivattiin
niistä huokuva valo on luonnoton
se imuroi sisälleen auringon ja...
kaikki maailman ilmastointilaitteet
loputtomasti polkee...hiljaisuutta
tappisolut, sauvasolut
media, väkivalta, kalvot,
päivätyö, auto, korut,,,
älävalvo, ÄLÄVALVO!
nämä vaatteet aina uudet
vievätkö meiltä tilaisuuden
koskettaa puun kuorta
yön pehmeydessä suolla
siis valmis kohtaamaan pimeyden
yössä asuvan synkeän hehkun
enää keinotekoisilla kiikareilla en
tahdo painaa ja naarmuttaa nenää
-
yhteystävii
jos täl valolla ois siivet
sinä oisit ne
liidellen toisit luokseni
lyhtymeren
levittäytyis ne siivet sieluni ympärille
hohtaa säihkyllään
lennättää elämään
tuoksuttelemaan uusia seutuja
hämmentymään arastelematta
sarastuksista, taivaan uutisista
samosin satojatuhansia tunteja
umpiommellussa hangessa
kirkkaudelle sokeena
puoliksi olin epäihme
puoliksi ompelin itseni
lunten sisään ja uniin
siellä piilossa ihmeet
niin omat siipeni unohdetut
kuivaan multaan upotetut
tulikivimuuriin tervatut
aamua lauloivat jo luokseen
tuota tuntematonta vapautusta
rukoilivat runoja matalapaineilta
kaarnan alla odottivat
kannen alla kuumenivat
ja kun kirkkaus kanssani
irrotti siipeni hennosti
vanhentuneen laastarin
lapsen silmäkulmasta
äidin sormien liike
ennen aamua rouva kuutamo leikkas
varjoja langettavat oksat tieltään
syövereistäni kasvoi silloin sumussa
uudet siivet vanhoille urille
sinä valon uskollinen siipi
miten lempeästi pehmeästi yllätkään
tunnustamaan olemassaololleni tarkoituksia
syleilemään sieluni pimeimpiäkin nurkkauksia
kuinka sivelet linnunlaulu-uutetta sieraimiini
taot virnistellen villasukkakirveellä sydäntäni
pistelet venyvin hunajapiikein otsalohkoani
olemassa on todellisuudessani sinuutta
nuotion hehku öisen kulkuripojan poskella
mummon keittämä rusinasoppa kitalaella
sivu, josta kohoaa silmieni eteen ystävä
olki sadonkorjaajan hymyhampaissa
kaikki kikatellen kirjoitetut sanat
ilolla ja hehkulla soitetut säkeet
kaiholla painetut sinetit
siipi joka rikkoo sinetit
-
näänkö enää yhtäkään päivää
jolloin päivä ei ois oppitunti
no. ei sillä väliä, niin kauan kun
oppitunnilla saa nauraa ja itkeä.
kuinka voin joka päivä oppia lisää
puhumisesta ja kuuntelemisesta?
kuinka se voikaan olla niin vaikeaa
aina kaikille koko ajan joka puolella!
-
ukkoja akkunoihin
ukkoja akkunoihin
akanoita lakanoihin
saranoita vakaviin eläviin
vanhoja kuoria patsaita
sortuispa halkeispa jo
pinnalta kaikki maailman
patsaat
-
joo,
tännää lauma raitiovaunuja vauhkoontu päässäni
ois halunneet irti raiteista, kepeesee lentoo, vapautee
kyl ne on kaikkensa tehneet, koko raivollaan riuhtoneet
terminaaliin, jossa ei enää oo ku autuas rauha ja vapaus
riuhtoohan ne rinnoistaan sit riivaajiaki,hajotettuja haluja
varastettuja valoja, takavarikoituja talviteitä, rikkomas meitä
me? ei ollu meitä. oli vaan vierekkäin kulkeneita teitä, polkuja
jotka välillä lähemmäs toisiaan välillä näytti pyrkineen
nyt kiipesi polkuni kauemmas kuin tuuli oli suunnitellu
täällä olin rotkossa yksin, yksin, yksikkö, sinne heittäydyin
pikkusia palasia kalasia punasia sinisiä keltasia valkosia
tosia ja epätosia oli kaikki, katselin kun ne tiesivät, jokainen
tiesi tiensä virran suunnan, minusta, epätietoisuudesta ne
särkyivät ja syntyivät tietoisiksi toisiksi yksiksi, katselivat
kasvojani, tuijottivat takaisin, hymyilivät hellästi pelokkaille
poskilleni, varisivat hiljalleen uudelleen minuksi.
saapui ehjyys ehjempänä, puhtaus puhalsi puhtaampana
kiri kirkkaus kiihkeämmin kintereilleni kihisten kiitollisuutta
annoin kaiken pois, kaikesta luovuin ja jäin
kellumaan keveydessä, tyhjyydessä tyyntymään
kaikki valui luokseni, lävitseni tuulahtaa
kaikki virtaa siinä, tässä, minussa
en tiennyt...en vieläkään...en tule tietämään,
tunnen vain ja elän
---
tässä prosessissa oon potkinu ja ravistellu itseäni, nostanu suosta ja kaivanu mullasta ja
välillä paennu puun koloihin kuoren alle vavisten ja häveten.
nyt nousen jyrkännettä pitkin kukkulalle ja haistelen tuulta, levitän käteni ja hengitän
maan sykettä keuhkoni täyteen ja sitten annan sisältäni rakkautta tähän kaikkeuteen
koko sieluni kyllyydestä.
sitten totean, myönnän itselleni ja myönnän sitten vaikka koko maailmalle.
että vihdoinki ossaan rakastaa myös itseäni!
huiiiiiiiiiiiiiiii!i!i!i!i!i! pelottaa vähän.
rakastan tätä prosessia. oon valmis ja kehityn loputtomasti aina vaan enkä koskaan valmistu.
miettiä sellasta! ja nauttia sellasesta!
kuinka voi olla mahdollista, että ihminen voi olla niin täynnä surua ja tuskaa. että aivan hetkessä valtaa
kyyneleet sydänkankaikon tulvinnallaan...ja
silti aivan käsittämättömän täynnä rakkautta, iloa, riemua, onnea ja jotain kummaa kirkkautta.
voi samalla hetkellä olla herkkä ja rääpäle ja avuton ja värjyvä kuin lentämään opetteleva linnunpoikanen
tai juuri kuoriutunut tipulainen. ja samalla tuntea mantereen vakautta ja vuorijonojen voimaa, koskien varmanrohkeaa pauhetta rinnassaan. jalkojen sulamista maanpintaan.
olo laajenee, sydämestä lähtee kauhean monia säikeitä ympäri planeettaa.
rakkaus ripustaa miut samalla kuin valtavan kasan pyykkiä ympäri puutarhaa kevyeeseen tuulenvireeseen
valkoisena sekä synkissä ja iloisissa väreissä auringonkimalteeseen ja suloiseen sateeseen keinumaan.
kuivumaan, kastumaan, kuivumaan.
oon viissataa koneellista pyykkiä. osa on vielä koneessa ja osa oottamassa jossain.
----
miulla?
olenko mie miulla?
kuinka pidän itseni?
ei, en omista itseäni!
annan itseni olla vaan
eikä kukaan muukaan
saa koskaan omistaa.
mikä miulla on, mikään?
tarviiko omistaa mitään?
rakkaus?
en omista sitä, se virtaa
rakentaa loputonta siltaa
kohti sitä ikuista merta?
oon puro! ei purollakaan
eikai silläkään oo mitään!
se ilosena välillä hiljaa ja
välillä hirmu lujaakin käy
ja se virtaa ja soljuilee
aina vaan, ei kysele ees
osaisinpa olla puro!
vaan kysymykseni maailmalle
muodostavat puroja ja meriä
tuulisia mantereita, kanervikkoja
kivikkoja, kuiskauksia, huutoja.
autiukullais
on kuitenkin sellainen olo, että
minusta pidetään huolta.
Äärettömyys on myös lempeä
äärettömyyden tyhjyys ei ole
tunteetonta. Se on koristeltu
pohjattomalla liekehdinnällä,
joka pitää yllä järjestelmättömyyttä
kaiken sisässä ja takana.
Rakkaus on aivokemiaa.
Mitä sitte? Me muodostamme
todellisuuden. Aivomme
muodostaa todellisuuden -
tai todellisuus muodostaa
aivot. Mitä merkitystä sillä
on, mikä muodostaa minkäkin?
Jos jokin asia, kuten rakkaus,
on olemassa, niin onko sen
syntymäpaikalla väliä?
Kukaan ei kysele minun
syntymäpaikkaani. Enkä
minä kysele sitä rakkaudelta.
Yritän päästää sen pois
häkistä, joka estää sitä
lentelemästä riemuisasti
ympäriinsä ja joka pukee
sen toisinaan syyllisyyden
viittaan. Se on hankalaista.
Se valtaa kaikenkaiken, ja
on antauduttava sille.
Sitä ei kysellä. Niin on
käytävä. Vapaana
taivaankaarellisuuksien
tuolla ja tällä puolen
liitelevä, orionin ja
jupiterin neljän
suurimman kuun
ohitse viilettävä,
kauriin kääntöpiirin ja
telluksen ja tavoittava
rakkaus yöpyy
Atacaman autiomaassa
ja talvehtii vesiputouksessa.
Se on kuin kevätmyrskyn
puuska, joka välillä muistuttaa
meitä salakavalasti pois
hiipimällä ja riipimällä
olemassaolostaan sekä
arvostaan. Se tuntee
arvonsa. Se on niin nöyrä.
Nöyrin ja rehellisin
tuntemani voima.
Kemiaa, fysiikkaa.
Kaikki voi olla mitä vaan.
----
kesäkuu, rakas hajoutuudistus?
Möykky hajoutuu
vapautuu voimaa
ja ydin uudistuu
monet lannistuu
uneutuu usvaan
kietoutuu suojaan
ja peikot
ei tuu
ei tuu
hei peikot!
tupaani tulkaa
tuiverrellen
mökissäni möriskää
itsenne uuvuksiin
alfahiukkanen keinuu
tuijotan sitä sumussa
olen radioaktiivinen
passiivinen radiossa
sisälläni...käynnissä
hajonnut tunnetörmäytin
jota käytin vasta kun muistin
oikeuteni hiljaisuuteen
---
kumpparit tekee jaloista liukkaat
jähmettyvä kastemato asfaltilla
poimin sen punaiseen sankoon.
pisara teki pinnan tummemmaksi
mutta helpommin se sitä irtosi
sateen paiskomasta tiepolosta
mökkitien muurahaisilla on
yksi päämäärä
lepakot osaavat herätä yöhön
mutta me vaan poukkoillaan
hätäännytään pimeässä
yhteinen suunta on piilossa
omaa suuntaa ei ehkä ollutkaan
isä vetää veneen vesille vihellellen
laittaa madot koukkuihimme
äiti laiturilta vilkuttaa kirja kädessään
pureeko toi särki, mitä jos tulppa irtoo
ja tiputaan kalojen päivällispöytään
jos me syödään ne,
niin ne syö meidät
minä autan sinua,
sinä autat minua
silloin se tuntui loogiselta,
ei lainkaan hullunkuriselta
erivärisiä ja muotoisia ovia
kalliot odottavat myrskyä, ainoaa rakastajaansa.
järvet pysyvät tyyninä kiven lämmin läsnäolo rinnassaan,
tyrskyillään yhtyvät kun aika on.
me ei tahdota ootella aikoja.
jossain tuolla on tyyntä,
täällä tuntuu usein raivoavan takiaismeren hurrikaanit.
-------
kasvan moneen suuntaan kuin köynnös
auki eri reunoista ja yhtä monen kanssa
olla kuitenkin erillään, vaikka niin yhtä
se riuhtoo, kun on kauempana
kuminauha venyy ja venyy, loputtomasti venyy
tule tänne, mene sinne, ole jossan muualla
täytyy olla nyt muualla. täytyy vastata,
kävellä, rönsytä tasapuolisesti joka seinällä
tai olla kellastuttamatta seiniä peittämällä
niitä liikaa lehtieni alle. peitänkö lehdilläni
jotain kaunista?
viikate! missä sirppi,
saha, leikkuri! töihin!
mutta seis! jää jäljelle vain lehdetön runko.
mistä se saisi ravintonsa, jollei lehdistä.
ei, se kuihtuisi. en saata sieluani murhata.
.-----
suojelijani
raudalla ne kiinnitettiin
ennen aamunkoittoa
pikkuruiset muurahaiset
mieleni julmat solmuttajat
tunteitteni lempeät apulaiset
ahersivat työssä kun minä uinuin
solmivat ja ompelivat
niin määrätietoisesti,
aivan kuin
olisivat tunteneet tavoitteensa.
siellä ne juoksivat ja riuhtoivat,
kunnes saavuin sille portille
siihen risteykseen, jossa
ovista löytyy rautaiset kiilat
siihen pisteeseen, josta
lähtee eri suuntiin viivat,
jotka vievät takaisin
tai jonnekin, jossa pelon
myrskylyhdyt kaadetaan
siellä heräsin, taas heräsin,
mutta heräsin kuin ensimmäistä
kertaa.
oi pelkoni, suojelijani.
kuinka pimeä heilautti
kaapunsa eloisan kylän ylle.
langettaen kylmyyden
lämmitetylle.
pelkoni, rakkauteni,
rautainen valoni.
kosketin oveasi varoen,
se tuntuikin kuumalta,
ja kämmeneni punastui.
voi pelkoni, .laskuvarjoni,
sinä saumurini, ompelijni,
riekaleista lakanan
ylleni kudoit,
visun viitan veistit,
soit suojakankaan,
jolla erotit minut
maailmasta.
Viety on muurini, oi suojelijani.
kaadettu ne jotka peittivät
tunteitani
viety taas hetkeksi piiloon
salattuun halkoliiteriin nuo
hillittömät hirret
(==kuin taikatemppuinen sirkus
tuolla sisälläni kai===))
jostain taas
ilmestynevät juuri
kun ei enää
muista kaivata
kun ei enää
muista muutakaan
ei tunne jokereita.
ei koskaan.
toinen puoli yllättää
riuhtoo risteyksien suuntaan
aina vaan.
...---
(pauhu.PAUHE. pauhantaa.
koski,koskee,koskeen,kosketus,kosken,koskessa)
yksinäisyyteen, virtaava vesi vetää kohti
yksinäisintä lahtea
puiden peittämää, sammakoiden hylkäämää
kuulen maan jyrisevän,
taivaskin huutaa
minä siinä välissä hiljaa kuin
voikukan hentoiset siemenet leijailen
virrata muiden mukana,
välissä kuin aluslakana.
ihmiset ovat mykeröitä, sykeröitä
epäkoneita koneiden maailmassa
sota vieri laaksoon, teräskengät
painoivat painonsa ylleni,
liiskasivat kiinni maastoon
kosken pauheen keskeltä
kuulen sen ulinan ja
mahtavan fanfaarin,
itkuisen soiton
kunpa voisin koskettaa sitä
kunpa kykenisin syleilemään tuulta, vuoria,
kangastuksia, syleilemättömiä.
kunpa voisin laulaa enkeleille,
syntymättömille lapsille, laulaa ne uneen.
voisinpa lohduttaa hirmumyrskyjä,
tyynnyttää sarjamurhaajan raivon
itseni, itseäni koitan tyynnyttää
mut tuuliani en voi tukahduttaa
arkkuun sulkea sykähdystä
en pussiin pistää pauhetta
siksi seison keskellä koskea,
yksin koskena maailmalle.
ilman tätä en voisi antaa
en voisi kantaa kaipuita
---
katkilma
(kumpuaa keskusteluista isän kanssa)
repiä katupylväät tuhansiin riekaleisiin
tämän kadun kaikki pylväät hiivattiin
niistä huokuva valo on luonnoton
se imuroi sisälleen auringon ja...
kaikki maailman ilmastointilaitteet
loputtomasti polkee...hiljaisuutta
tappisolut, sauvasolut
media, väkivalta, kalvot,
päivätyö, auto, korut,,,
älävalvo, ÄLÄVALVO!
nämä vaatteet aina uudet
vievätkö meiltä tilaisuuden
koskettaa puun kuorta
yön pehmeydessä suolla
siis valmis kohtaamaan pimeyden
yössä asuvan synkeän hehkun
enää keinotekoisilla kiikareilla en
tahdo painaa ja naarmuttaa nenää
-
yhteystävii
jos täl valolla ois siivet
sinä oisit ne
liidellen toisit luokseni
lyhtymeren
levittäytyis ne siivet sieluni ympärille
hohtaa säihkyllään
lennättää elämään
tuoksuttelemaan uusia seutuja
hämmentymään arastelematta
sarastuksista, taivaan uutisista
samosin satojatuhansia tunteja
umpiommellussa hangessa
kirkkaudelle sokeena
puoliksi olin epäihme
puoliksi ompelin itseni
lunten sisään ja uniin
siellä piilossa ihmeet
niin omat siipeni unohdetut
kuivaan multaan upotetut
tulikivimuuriin tervatut
aamua lauloivat jo luokseen
tuota tuntematonta vapautusta
rukoilivat runoja matalapaineilta
kaarnan alla odottivat
kannen alla kuumenivat
ja kun kirkkaus kanssani
irrotti siipeni hennosti
vanhentuneen laastarin
lapsen silmäkulmasta
äidin sormien liike
ennen aamua rouva kuutamo leikkas
varjoja langettavat oksat tieltään
syövereistäni kasvoi silloin sumussa
uudet siivet vanhoille urille
sinä valon uskollinen siipi
miten lempeästi pehmeästi yllätkään
tunnustamaan olemassaololleni tarkoituksia
syleilemään sieluni pimeimpiäkin nurkkauksia
kuinka sivelet linnunlaulu-uutetta sieraimiini
taot virnistellen villasukkakirveellä sydäntäni
pistelet venyvin hunajapiikein otsalohkoani
olemassa on todellisuudessani sinuutta
nuotion hehku öisen kulkuripojan poskella
mummon keittämä rusinasoppa kitalaella
sivu, josta kohoaa silmieni eteen ystävä
olki sadonkorjaajan hymyhampaissa
kaikki kikatellen kirjoitetut sanat
ilolla ja hehkulla soitetut säkeet
kaiholla painetut sinetit
siipi joka rikkoo sinetit
-
näänkö enää yhtäkään päivää
jolloin päivä ei ois oppitunti
no. ei sillä väliä, niin kauan kun
oppitunnilla saa nauraa ja itkeä.
kuinka voin joka päivä oppia lisää
puhumisesta ja kuuntelemisesta?
kuinka se voikaan olla niin vaikeaa
aina kaikille koko ajan joka puolella!
-
ukkoja akkunoihin
ukkoja akkunoihin
akanoita lakanoihin
saranoita vakaviin eläviin
vanhoja kuoria patsaita
sortuispa halkeispa jo
pinnalta kaikki maailman
patsaat
-
joo,
tännää lauma raitiovaunuja vauhkoontu päässäni
ois halunneet irti raiteista, kepeesee lentoo, vapautee
kyl ne on kaikkensa tehneet, koko raivollaan riuhtoneet
terminaaliin, jossa ei enää oo ku autuas rauha ja vapaus
riuhtoohan ne rinnoistaan sit riivaajiaki,hajotettuja haluja
varastettuja valoja, takavarikoituja talviteitä, rikkomas meitä
me? ei ollu meitä. oli vaan vierekkäin kulkeneita teitä, polkuja
jotka välillä lähemmäs toisiaan välillä näytti pyrkineen
nyt kiipesi polkuni kauemmas kuin tuuli oli suunnitellu
täällä olin rotkossa yksin, yksin, yksikkö, sinne heittäydyin
pikkusia palasia kalasia punasia sinisiä keltasia valkosia
tosia ja epätosia oli kaikki, katselin kun ne tiesivät, jokainen
tiesi tiensä virran suunnan, minusta, epätietoisuudesta ne
särkyivät ja syntyivät tietoisiksi toisiksi yksiksi, katselivat
kasvojani, tuijottivat takaisin, hymyilivät hellästi pelokkaille
poskilleni, varisivat hiljalleen uudelleen minuksi.
saapui ehjyys ehjempänä, puhtaus puhalsi puhtaampana
kiri kirkkaus kiihkeämmin kintereilleni kihisten kiitollisuutta
annoin kaiken pois, kaikesta luovuin ja jäin
kellumaan keveydessä, tyhjyydessä tyyntymään
kaikki valui luokseni, lävitseni tuulahtaa
kaikki virtaa siinä, tässä, minussa
en tiennyt...en vieläkään...en tule tietämään,
tunnen vain ja elän
---
tässä prosessissa oon potkinu ja ravistellu itseäni, nostanu suosta ja kaivanu mullasta ja
välillä paennu puun koloihin kuoren alle vavisten ja häveten.
nyt nousen jyrkännettä pitkin kukkulalle ja haistelen tuulta, levitän käteni ja hengitän
maan sykettä keuhkoni täyteen ja sitten annan sisältäni rakkautta tähän kaikkeuteen
koko sieluni kyllyydestä.
sitten totean, myönnän itselleni ja myönnän sitten vaikka koko maailmalle.
että vihdoinki ossaan rakastaa myös itseäni!
huiiiiiiiiiiiiiiii!i!i!i!i!i! pelottaa vähän.
rakastan tätä prosessia. oon valmis ja kehityn loputtomasti aina vaan enkä koskaan valmistu.
miettiä sellasta! ja nauttia sellasesta!
kuinka voi olla mahdollista, että ihminen voi olla niin täynnä surua ja tuskaa. että aivan hetkessä valtaa
kyyneleet sydänkankaikon tulvinnallaan...ja
silti aivan käsittämättömän täynnä rakkautta, iloa, riemua, onnea ja jotain kummaa kirkkautta.
voi samalla hetkellä olla herkkä ja rääpäle ja avuton ja värjyvä kuin lentämään opetteleva linnunpoikanen
tai juuri kuoriutunut tipulainen. ja samalla tuntea mantereen vakautta ja vuorijonojen voimaa, koskien varmanrohkeaa pauhetta rinnassaan. jalkojen sulamista maanpintaan.
olo laajenee, sydämestä lähtee kauhean monia säikeitä ympäri planeettaa.
rakkaus ripustaa miut samalla kuin valtavan kasan pyykkiä ympäri puutarhaa kevyeeseen tuulenvireeseen
valkoisena sekä synkissä ja iloisissa väreissä auringonkimalteeseen ja suloiseen sateeseen keinumaan.
kuivumaan, kastumaan, kuivumaan.
oon viissataa koneellista pyykkiä. osa on vielä koneessa ja osa oottamassa jossain.
----
miulla?
olenko mie miulla?
kuinka pidän itseni?
ei, en omista itseäni!
annan itseni olla vaan
eikä kukaan muukaan
saa koskaan omistaa.
mikä miulla on, mikään?
tarviiko omistaa mitään?
rakkaus?
en omista sitä, se virtaa
rakentaa loputonta siltaa
kohti sitä ikuista merta?
oon puro! ei purollakaan
eikai silläkään oo mitään!
se ilosena välillä hiljaa ja
välillä hirmu lujaakin käy
ja se virtaa ja soljuilee
aina vaan, ei kysele ees
osaisinpa olla puro!
vaan kysymykseni maailmalle
muodostavat puroja ja meriä
tuulisia mantereita, kanervikkoja
kivikkoja, kuiskauksia, huutoja.
perjantai 13. kesäkuuta 2008
mieli
mieluiten laulan
ystävyydestä
eläisin mieluiten just
näin.
olisin mieluiten minä.
tulisin mieluiten juuri
luokseni, mieluiten vasta
sen jälkeen luoksesi.
menisin samalla mieluiten
maailmaan.
näkisin mieluiten kaiken.
kokisin mieluiten tämän
hetken. tarttuisin
mieluiten vain hetkeksi.
päästäisin mieluiten irti
sinusta vasta silloin,
kun tulisimme kahleiksi
toisillemme. olisin
mieluiten senkin jälkeen
yhtä kokonainen, kuin olin
kanssasi, ja vähän
kokonaisempi,kuin ennen
sinua. antaisin mieluiten
sinulle paljon odottamatta
sinulta juurikaan mitään.
heräisin mieluiten unesta,
puhuisin mieluiten
itselleni totta. kohtaisin
mieluiten sieluni
varjoisimmat laaksot,
jotta voisin näyttää
sinulle jotain täysin
puhdasta ja kirkasta.
jotta voisimme kokea
jotain suurempaa.
ystävyydestä
eläisin mieluiten just
näin.
olisin mieluiten minä.
tulisin mieluiten juuri
luokseni, mieluiten vasta
sen jälkeen luoksesi.
menisin samalla mieluiten
maailmaan.
näkisin mieluiten kaiken.
kokisin mieluiten tämän
hetken. tarttuisin
mieluiten vain hetkeksi.
päästäisin mieluiten irti
sinusta vasta silloin,
kun tulisimme kahleiksi
toisillemme. olisin
mieluiten senkin jälkeen
yhtä kokonainen, kuin olin
kanssasi, ja vähän
kokonaisempi,kuin ennen
sinua. antaisin mieluiten
sinulle paljon odottamatta
sinulta juurikaan mitään.
heräisin mieluiten unesta,
puhuisin mieluiten
itselleni totta. kohtaisin
mieluiten sieluni
varjoisimmat laaksot,
jotta voisin näyttää
sinulle jotain täysin
puhdasta ja kirkasta.
jotta voisimme kokea
jotain suurempaa.
Tilaa:
Kommentit (Atom)
